Anton oli juuri täyttänyt 3 vuotta ja maaliskuinen päivä oli lämmin. Vilkaisin koiran kanssa pyllymäkeä laskevaa ilopilleriä ennenkuin lähdin viemään tavaroita sisälle. Pari minuuttia myöhemmin pihamme oli tyhjä; ei Antua, ei koiraa. Kaikki vaistoni huusivat vaaraa ja hätää. Anton oli lähtenyt pihasta ja pudonnut 20m päässä olevan joen jäähän. Mitään ei ollut tehtävissä. 3 tuntia myöhemmin palasin mieheni ja sukulaisteni kanssa tyhjään taloon. Ainokaisemme oli kuollut.

Ensin päähäni mahtui vain yksi ajatus; Antun viimeiset asiat tuli hoitaa virheettömästi. Paneuduin hautajais järjestelyihin ja puhuin taukoamatta. Onneksi emme olleet yksin. Äitini suku ja ystävämme olivat aina läsnä. Itkin ja puhuin, en syönyt ja olin valmis valmis liiskaamaan jokaisen joka uskalsi seisoa tielläni. Hautajaiset olivat kauniit, elämäni toiseksi hirvein päivä. Olin käyttänyt kaiken aikani ja voimani tapellessani tapoja ja tottumuksia vastaan. Mutta haudasta tuli kaunis ja Antun näköinen, paikka jossa olen istunut, itkenyt, puhunut ja lopulta nauranutkin.

Olin niin surullinen, vihainen ja päämäärätön. Mikä minä olen, kun ainoa lapseni kuoli? Saisimmeko koskaan toista lasta? Millainen äiti antaa lapsensa kuolla? Kaikki on minun syytäni. Onneksi menimme heti Kävyn ryhmään Tampereella. Sain voimaa jaksaa, kun tajusin kaikkien niiden perheiden selvinneen, saaneen lapsia, näyttävän niin normaaleilta. Ehkä mekin saattaisimme oppia elämään kuolleen poikamme kanssa. Kävin talomme kimppuun, yksi kerrallaan korjasin asioita jotka nyt näin vaaroina lapsille. Uusi korkea aita, uusi jälkeen koulutettu koira, terävät kasvit pois, kivet pois... Yritin tuijottaa joen kuivaksi ikkunastamme, kaadoin omenapuun ja puhuin kaikille ja kaikesta. Nukuin ja söin miten sattuu.

9 kuukautta myöhemmin rakaus testi oli positiivinen. Oli pakko ryhdistäytyä joissakin asioissa. Sain myös paljon uutta pelättävää ja murehdittavaa. Päivä kerrallaan kahlasimme raskauden läpi ja meille syntyi toinen poika, Elias. Syyllisyydestänikin pääsin lopulta irti, kuulin kai kaiken sen mitä olin muille kertonut. Poistuin pihasta ehkä 3ksi minuutiksi, ei se ole rikos tai huolimattomuutta. Veljeni antoi tapahtumalle tieteellisen määritelmän, Sika-Paska Mäihä. Kaikki mikä saattoi mennä pieleen, meni myös.

Nyt Antun kuolemasta on kulunut vuosia. Niihin on mahtunut hyvää ja pahaa. Muistot ovat kirkkaita ja kaipaan esikoistani. Meillä on kaksi poikaa ja hyvä elämä. Suru yllättää edelleen toisinaan, nyt vain aaltoina eikä hukuttavana pyörteenä. En suostu unohtamaan, en parantumaan. Se mikä oli tehtävissä on nyt tehty, Antonilla on paikka elämässäni ja sydämessäni. En olisi ikinä halunnut oppia tai vahvistua näin paljon.